Categories
Uncategorized

Roskiin vai ei?

Tuomas Pöysti 2021

Tämä on taas kerran ennemmin filosofinen ja ajatuksia herättämään tarkoitettu teksti. Älä ota tätä minkäänlaisena täsmällisenä ohjeena kiipeilyvälineiden käyttöiän määrittämiseen. Tämä toki pätee Internetiin yleisemminkin.

Kiipeilyvälineitä tosiaan ei pitäisi käyttää ihan niin loppuun kuin monia muita tavaroita. Tämä nyt on selvää, koska kertakaikkinen hajoaminen ei ole suotavaa. Siksipä yritämme jatkuvasti arvata, milloin jäljellä oleva elinaika vajoaa siedettävän tason alapuolelle. Tähän liittyvät kysymykset ovat kestosuosikkeja kursseilla ja keskustelupalstoilla, eikä kovin absoluuttisia nyrkkisääntöjä usein (onneksi) jaella.

Maksimikäyttöikä

Ympäristöajattelu tuntuu näkyvän positiivisella tavalla välinevalmistajen ohjeissa. Viiden vuoden maksimikäyttöiät “pehmeille” materiaaleille ovat historiaa, ja osa antaa jopa kymmenen vuotta ylittäviä lukemia. Pehmeitä ovat siis polymeereja eli keinokuituja sisältävät välineet kuten nauhalenkit, köydet ja valjaat. Metallisilla välineillä kuten sulkurenkailla käyttöikä on usein rajoittamaton.

Ote Petzlin sulkurenkaan käyttöohjeesta

Kyse on tietenkin käyttöiän ylärajasta siinä missä todellinen käyttöikä määrittyy välineen kunnon mukaan. Kuntoa seurataan tarkastuksilla, joihin valmistajat antavat ohjeitakin. Petzlin, yllätys yllätys, ovat erinomaisia. Tässä esimerkiksi sulkurenkaiden tarkastamisen ohje.

Maksimikäyttöikä on keinotekoinen lisävarmistus. Ihanteellisessa maailmassa tarkastaminen riittäisi, ja vasta todella eläkeikäiset välineet sitä kautta poistuisivat käytöstä. Mutta tarkastaminen ei ole niin yksinkertainen asia, etenkin jos maallikoiden olisi tarkoitus huolehtia siitä.

Taas kerran on huomattava ero ammattimaisen ja harrastuskäytön välillä. Kun kyse on työturvallisuudesta ja valtavista tuntimääristä, sekä tarkastajien että tarkastusrutiinien on oltava omalla tasollaan. En tiedä, tulevatko ehdottomat vuosimäärät täältä, sillä luultavasti ammattilaiset käyttävät välineensä loppuun kauan ennen kymmenen tai viidenkään vuoden ikää. Se on kuitenkin varmaa, että jos jokin absoluuttinen raja on annettu, ammattilaisilla ja etenkin työnantajilla on huomattavasti harrastajia paremmat syyt noudattaa sitä. Kenties tarkastusproseduurit jopa kaipaavat joitain tarkkoja raja-arvoja, joita on helppoa seurata.

Joka tapauksessa aikaa on helpompaa mitata kuin välineen kulumista. Oli kyse sitten köysiteknikkojen työnantajasta tai kalliokiipeilijästä, me pidämme selkeistä säännöistä. Voihan olla, että kymmenen vuoden rajapyykki saa monet rakkaat valjaat lentämään roskiin juuri oikealla hetkellä – ei siis iän vaan kulumisen kannalta.

Polymeerien käyttöikä

Tässäpä kuuma aihe! Mainio Walter Siebert ajaa rajoittamatonta käyttöikää pehmeillekin materiaaleille (Lifespan unlimited – Keine zeitliche Ablegereife für Seile und Gurte Facebookissa). Hän vetoaa siihen, ettei nailoninkaan rajoitettu käyttöikä perustu tieteelliseen näyttöön, että suhteellisen ikivanhat köydet, nauhalenkit ja valjaat ovat kunnossa, ellei niitä ole kulutettu loppuun.

Ote Petzlin valjaiden käyttöohjeesta

Eräät asiantuntijat uskovat, että tämä pitäisi paikkansa köysien tapauksessa, sillä kiipeilyköysissä mantteli suojaa ydintä UV-säteilyltä. Nauhalenkeissä, valjaissa ja jatkoissa taas herkät osat ovat valolle alttiina. Valolta visusti suojattu ja kokonaan käyttämätön nauhalenkki kai voisikin olla käyttökelpoinen vuosikymmenten jälkeen, mutta tässäpä tuleekin vastaan eräs hyvä perustelu jonkinlaiselle käyttöiän katolle: mitä vanhempi väline, sen epätodennäköisempää on, että sen koko käyttö- tai käyttämättömyyshistoria tunnetaan. Onko nauhalenkki tosiaan ollut koko kymmenvuotisen ikänsä pimeässä kaapissa, kemikaaleilta ja jyrsijöiltä suojassa?

Käyttöhistorian tunteminen

Tämä on taas asia, jonka ammattilaiset (etenkin työnantajat) joutuvat hoitamaan tarkemmin. Uskallan väittää: harrastajat ja elämyspalveluyrittäjät eivät tiedä täsmälleen kuinka paljon ja minkälaista käyttöä mikäkin köysi, nauhalenkki ja sulkurengas on kokenut. Sen sijaan mahdolliset ylikuormitukset, kolhiintumiset ja altistumiset kemikaaleille jne. jäänevät pääosin haaviin. Mielestäni se onkin riittävä taso.

Haaviin jääminen perustuu juuri käyttöhistorian tuntemiseen, ei tarkastamiseen. Richard Delaneylla on tästä hieno esimerkki RopeLabissa (PDF, sivun 21 yläreunassa). Olen nähnyt elävänä tämän sarjan toinen toistaan enemmän ylikuormitettuja sulkurenkaita, eikä niitä yksitellen käsissään tutkien voi juuri havaita vikoja.

Ylikuormitetut sulkurenkaat eivät juuri pistä silmään, ja ilman verrokkia saattaisivat mennä tarkastuksesta läpi. Silti niiden historian tuntien kaikki kolme olisivat metalliromua. Kuva: Richard Delaney, RopeLab, käytetty luvalla.

Vaatimus käyttöhistorian tuntemisesta tekee kiipeilyvälineiden käytettynä hankkimisesta ongelmallista. Oma ratkaisuni on käyttää vain uusina luotettavalta jälleenmyyjältä hankittuja, mutta eihän kahdella eri omistajalla olleen välineen historia auttamatta pimennossa ole.

Eräs tärkeä osa laitteen historiaa ovat mahdolliset takaisinkutsut tai tarkastuspyynnöt, joita valmistajat silloin tällöin varulta julkaisevat. Pitää siis tietää, onko sellaisia ollut ja onko niihin reagoitu.

Kahden metrin sääntö

Urbaanilegenda kertoo, että jonkinlaiset mikromurtumat tai muu toitaiseksi tunnistamaton mekanismi ratkaisevasti ja huomaamattomasti heikentäisi metallisia välineitä, jotka ovat saaneet kolhun.

Mikromurtumamyytti voisi liittyä väsymiseen, joka perustuu särön vähittäiseen kasvamiseen vaihtokuormitusessa. Vaihtokuormitus tarkoittaa jatkuvasti nytkyttävää kuormaa, joka on osan lujuuteen nähden suhteellisen pieni mutta sinnikäs. Internetistä löytää eri tasoisesti uskottavia kertomuksia säröihin liittyvistä kiipeilyvälineiden takaisinvedoista tai jopa onnettomuuksista, joissa taustalla olisi väsyminen, jännityskorroosio tai valmistus- tai materiaalivirheet.

Joskus kuulee versiota, että teräksiset sulkurenkaat eivät niin paljon välittäisi kolhiintumisesta. Tämäkin sopisi väsymisteoriaan, sillä teräksellä, toisin kuin alumiinilla, on väsymisraja – tietyn kuorman alapuolella nitkutus voi kestää loputtomiin ilman että särö kasvaa ja osa vähitellen hajoaa.

Väitettyä ilmiötä on turhaan yritetty toistaa. Kiinnostavampaa mielestäni on se, etteivät valmistajat ole aiheesta lainkaan huolissaan. Esimerkiksi Petzl kyllä varoittaa kolhimasta sulkurenkaita, mutta kolhiminen ei ole hylkäämisperusteiden listalla. Minkäänlaisia metrimääriä ei varsinkaan mainita. Alumiini- ja terässulkurenkaiden välillä ei myöskään tehdä eroa.

Aivan kuten käyttöiän kohdalla, kahden metrin säännössä taitaa näkyä se miten kaipaamme mitattavia, selkeitä rajoja. On vaikeaa arvioida, onko sulkurengas vaurioitunut, mutta kaksi metriä osaa jokainen mitata mielessään. On sitten eri asia, onko näillä mitään tekemistä keskenään.

On vielä eräs mahdollinen perustelu kahden metrin säännölle. Välineiden aistinvarainen tarkastaminen on hankalaa, ja kun on puhe ihmisistä ja aisteista, hälytyskellojen pitäisi soida joka tapauksessa. Olemme huonoja näkemään asioita ja hyviä salaamaan tämän itseltämme. Onko kahden metrin sääntö vain diplomaattinen, pedagogisesti fiksu tapa sanoa “et kuitenkaan huomaa vauriota, joten älä luota tarkastukseen”?

Itseäni häiritsee tässä pari asiaa. Ensinnäkin olen allerginen kaikenlaiselle holhoamiselle. Siispä meidän on luettava itsemmekin mukaan tähän erehtyväisten joukkoon ja sanottava asia niin kuin se on. Toiseksi, kuten sanottu, pudottamisen ja (tarkastuksessa näkymättömän) vaurioitumisen välillä ei välttämättä ole erityistä korrelaatiota. Oikeat ongelmat ovat kenties toisaalla ja jäävät kummituskertomusten jalkoihin.

Jos epäilet, tiedätkö jo vastauksen?

Kursseilla ja keskustelupalstoilla tosiaan kysellään usein neuvoja välineiden kunnosta: pitäisikö tämä romuttaa? Eräs suosittu ja kieltämättä viisaan kuuloinen vastaus on, että jos epäilet, tiedät jo vastauksen. Myönnän itsekin pitäneeni tätä hyvänä ohjenuorana, mutta se oli ennen tärkeää oivallusta.

Pitää ymmärtää, että samassa paketissa tulee kaksi kysymystä:

  1. Onko väline käyttökelpoinen
  2. Kuinka vakuuttunut olen edellisestä arviosta

Jos väline ei ole käyttökelpoinen, se pitää romuttaa. Lopullista varmuutta käyttökelpoisuudesta (mitä ikinä se pohjimmiltaan edes tarkoittaa) ei koskaan saavuteta, vaan on tyydyttävä arvioon.

Arvio voi sitten omasta ja muiden mielestä olla enemmän tai vähemmän vakuuttava. On erillinen ja kiinnostava kysymyksensä, kuinka todella tulee paremmaksi välineiden arvioijaksi vaikkapa kiipeilemällä 20 vuotta, mutta oletetaan nyt, että kokenut kiipeilijä on muutakin kuin tottumuksen tuoman väärän turvallisuudentunteen varassa ja hänen arvionsa on perustellummin “oikea” kuin aloittelijan.

Miksi aloittelija ei siis kysyisi kokeneemmalta mielipidettä? Eikö se ole ainakin yksi niistä tavoista, joilla kokemus koulii paremmaksi arvioijaksi?

Ajatellaanpa sitten kokeneempaa arvioijaa. Mitä muita syitä on ylipäätään tarkastaa välineitään kuin skeptisyys, lähtökohtainen epäily niiden kunnon suhteen? Tarkastaminenhan on epäilyn vähentämistä siedettävälle tasolle. Eikö kaiken tarkastamisen pitäisi siis tuon ohjeen mukaan päätyä välineiden poistamiseen käytöstä?

Ymmärrän toki, että ohjeella tarkoitetaan “parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa” -tyyppistä viisautta. Se päteekin rajatapauksiin, mutta eikö valtaosa ole muita? Aloittelijat usein epäilevät uudenkarheita välineitä: “kestääkö tuo sulkurengas oikeasti?”.

Ihminen on kykenevä hyvin kirjavaan skaalaan pelkoja ja pelottomuuksia. Onko sänkynsä alla kenties pesivää mörköä pelkäävää viisasta neuvoa varulta olettamaan, että mörköhän siellä? Onko maapallolla varaa kulttuuriin, jossa arimmat heittävät naarmuuntuneita sulkurenkaita ja varmistuslaitteita roskiin, kun edes välineensä loppuun käyttävät eivät käytännössä koskaan kuole alumiinin murtumiseen?

Usein ohjetta ryyditetään huomautuksella, että sulkurengas maksaa kympin, henki on korvaamaton. Tässä tullaan olettaneeksi, että välineen pettäminen olisi erityisen todennäköistä. Samalla logiikalla voidaan liukua kaltevaa pintaa pitkin mahdottomuuksiin asti: kolmet valjaat päällekkäin ovat hankalat, mutta henki on korvaamaton. Ulos meneminen parantaisi elämänlaatua, mutta henki on korvaamaton.

Kaikkein eniten ohjeessa häiritsee siihen sisään leivottu ajatus, että tämänhetkinen tieto ja osaaminen riittää. Siis kyseenalaistajalla paitsi lopettamaan laitteen käytön, myös poistamaan sen kokonaan käytöstä. Miten olisi oppiminen, uteliaisuus! Korjattu versio:

Jos epäilet välineen kuntoa, tarkasta se. Jos tarkastamisen jälkeen et ole vakuuttunut laitteen kunnosta, älä käytä laitetta. Kysy kokeneempien mielipidettä, opiskele, tutki valmistajan ohjeita. Jos et edelleenkään vakuutu laitteen turvallisuudesta, poista se kokonaan käytöstä.

Mitä sanoo valmistaja?

Katsotaanpa vielä, miten valmistajat tähän kaikkeen suhtautuvat. Olen koonnut tähän muutamien valmistajien sulkurenkaiden käyttöohjeista esimerkkejä välineen hylkäämisen ehdoista:

  • “It has been subjected to a major fall (or load)”
  • Väline ei läpäise tarkastusta
  • Käyttäjä epäilee välineen kuntoa
  • Käyttöhistoriaa ei tunneta
  • Kun muutokset laissa, standardeissa, teknisissä asioissa tai yhteensopivuudessa tekevät laitteesta vanhentuneen

Ensimmäinen, suomentamaton kohta on Petzlin kaikkia välineitä koskeva klassikko. Monet valmistajat pikemminkin toteavat, että laite voi vaurioitua jo ensimmäisellä käyttökerroilla kolhujen, kulumisen, ruosteen, kemikaalien jne. takia. Kuten aiemmin sanottu, kalliolle pudottaminen ei ole yhdessäkään tuntemassani ohjeessa suoraviivainen hylkäämisperuste.

Sen sijaan epäily kunnosta on, vanha tuttu. Ymmärrän kyllä hyvin, etteivät välineiden valmistajat halua runoilla mitään käytön keskeyttämisestä ja asian selvittämisestä ennen romuttamista, puhumattakaan vakuuttuneisuuden asteista. Oli neuvo sitten kuinka hyvä tai huono vain, sehän ei liity välineen teknisiin ominaisuuksiin mitenkään, vaan valmistaja tässä opastaa käyttäjää päätöksentekoprosessissa. Kenties ymmärrettävää, ainakin jos halutaan saada käyttäjälle tunne vastuun siirtämisestä hänen harteilleen.

Toinen vastuun siirtämiseltä haiskahtava epämääräisyys on tuo “major fall (or load)”. Sehän voi tarkoittaa ihan mitä vain. Ohje koskee myös pehmeitä välineitä, joten jos tämän tulkitsee tarkoittavan että pudonnut sulkurengas on hylättävä, ei kannata heittää köyttäkään. Kiipeilijän putoamisen pysäyttämisestä siinä tietenkin puhutaan (pysäyttämättä jäänyt putoaminen nyt ei välineitä rasita, hehe).

Black Diamond korostaa sitä, että välineet on tarkastettava välittömästi kun epäillään niiden kokeneen jotain vahinkoa. Pidän tästä, se korostaa tarkastusta suhteessa joihinkin absoluuttisiin sääntöihin. Joskus tarkastamiseen muuten annetaan ihan kvantitatiivisia ohjeita, esimerkiksi että metallia saa olla kulunut pois korkeintaan 1mm. Tämä on harvinaista, ja oleellisin osa tarkastusohjeita perustuu pelkkään aistinvaraiseen arviointiin.

Ote Black Diamondin käyttöohjeesta liittyen tarkastamiseen

Siispä lujimpia ja viisaimpia käyttöohjeista löytyviä edellytyksiä laitteen käytölle ovat:

  1. Käyttöhistorian tunteminen
  2. Säännöllinen tarkastaminen, etenkin jos epäilee kuntoa
  3. Valmistajan takaisinkutsujen, lakien ja muun sellaisen tunteminen

Mitäpä tuohon enää lisäisi.

5 replies on “Roskiin vai ei?”

Mitäpä tuohon enää lisäisi. Hyvää tekstiä jälleen!

Walter Siebert ei ollut itselleni tuttu, joskin Jyytyybissä on kyllä tullut vastaan jonkun toisen viideota, jossa 30 vuotta vanha nauhalenkki on kestänyt vetokokeessa sen mitä on luvattukin.

On hienoa, jotta taannoisista övereistä ja ilmeisesti mihinkään perustumattomista viiden vuoden ikärajoituksista on päästy eroon. Kymmenen vuoden raja on jo paljon parempi, mutta ei aivan harmiton vielä sekään. Nykyään pisin taitaa olla viisi vuotta varastointia ja sen päälle kymmenen vuotta käyttöä, eli enimmillään 15 vuotta valmistuksesta.

Vertailun vuoksi mainittakoon, jotta Suomessa on ollut 20 vuoden maksimikäyttöikä laskuvarjoille. Viime vuonna ikärajasta kuitenkin luovuttiin, koska se katsottiin tarpeettomaksi. Toisin kuin harrastekiipeilyvälineille, laskuvarjoille on kuitenkin pakollista määräaikaistarkastukset, joten riski sille, että joku voisi käyttää iän vuoksi vaarallisen kuluneita välineitä, on pieni. Autojen turvavöille ei ole ikärajoituksia, mutta harvemmin ne taitaa kolaritilanteissa katkeilla, vaikka niitä olisi 20 vuotta säilytetty helteisessä autossa.

Sitä voi pohtia, onko valmistajien määrittämillä lyhyillä ikärajoituksilla kaupallisia syitä. Mitä useammin välineet pitää uusia, sitä enemmän saadaan myyntiä. Toisaalta pitkä käyttöikä voi toimia kilpailuetuna ainakin siihen saakka, kun muutkin valmistajat nostavat ikärajaansa vastaavasti. Uusia välineitä kyllä myydään joka tapauksessa vanhojen kulumisen vuoksi ja lisäksi uusille harrastajille ja ammattilaisille, joten en usko, jotta myynnin edistäminen olisi kovin merkittävä syy nykyisille rajoille.

Onko pitkille ikärajoituksille tarvetta? Aktiiviharrastaja ja ammattilainen todennäköisesti uusii välineensä kuluneisuuden vuoksi, joten heille yli kymmenen vuoden käyttöiästä ei välttämättä ole suurta iloa. Sen sijaan satunnaiskäytössä 15 vuotta vanhat välineet saattavat olla lähes uudenveroisessa kunnossa. Kaupan hyllylläkin välineet voivat helpolla saavuttaa vaikkapa viiden vuoden iän. Esimerkiksi itse ostin vuosi sitten eräät valjaat erittäin houkuttevan hinnan innoittamana. Halvan hinnan syyksi paljastui valjaiden lähes viiden vuoden ikä. Kun ne vielä kotonakin odottavat käyttöönottoa, niin äkkiä ikää onkin jo reippasti.

Terässulkurenkaiden käytöllä mahdollisesti saatava parempi turvallisuuden tunne ei perustu pelkästään siihen, ettei niissä olisi myyttisiä näkymättömiä murtumia, vaan myös siihen, jotta niiden vetolujuus on monesti noin kaksinkertainen myös poikittaissuuntaan.

Kiitos paljon!

Kiinnostavia huomioita laskuvarjoista ja turvavöistä. Eikö laskuvarjon tapaus puolla sitä ajatusta, että käyttöiän rajoittaminen perustuisi etupäässä välineen hitorian tuntemiseen? Saatan tietenkin yrittää nähdä kuvioita siellä missä niitä ei ole. Kenties kaikki on vain sattumaa ja hihasta vedettyjä lukemia, jotka sitten vaihtelevat alojen välillä. Tai ehkä tuo on yksi argumentti muiden joukossa, kun välinevalmistajalla mietitään mitä käyttöohjeeseen painettaisiin, ja yhdessä lakiteknisten, planned obsolescence- ja ties minkä argumenttien kanssa ne muodostavat sopan josta lopputulos ongitaan niin ettei kukaan osaa kertoa kuinka se tarkalleen muodostui. Onneksi kiipeilyvälineiden hajoamiseen kuolee niin vähän ihmisiä, ettei siitä oikein voida oppia tilastollisesti. Vaikka se ehkä olisikin tieteellisin tapa.

40 täyttäneelle viisi vuotta on älyttömän lyhyt aika. Valjaat tosiaan vanhenee kaapissa paljon nopeammin kuin aikanaan. Ehkä se voi johtua siitäkin, että valjaita on nyt enemmän ja (ainakin omaa) käyttöä vähemmän.

Hyvä että mainitsit terässulkkarit. Tarkoitin erityisesti kolhimisen kestoa, mutta luultavasti useammat ajattelevat kestävyyttä ylipäätään. Captive-tyyppinen sulkurengas tai vastaava ajaa tietenkin samaa asiaa, mutta itsekin käytän esimerkiksi elämyslaskeutujien varmistamiseen teräksistä ovaalisulkurengasta. Tosin poikittain kuormittumista välttää myös solmuvalinta.

Itse olen laskuvarjoasioissa täysi amatööri, eikä sanomisiani tule ottaa sen alan asiantuntijan sanomisina.

Toisin kuin kiipeilyvälineissä, on aivan normaalia, jotta laskuvarjoja myydään käytettynä. Uusi paketti maksaa jotain kahdeksan tonnia, mikä on monelle lajia vasta aloittaneelle ja kokeneemmallekin liikaa. Siinä mielessä turvallisuus perustunee ennemminkin virallisiin määräaikaistarkastuksiin kuin historian aivan tarkkaan tuntemiseen, vaikka hyppymäärät yms olisivatkin kirjanpidossa. Toki myös käyttäjän itse tulee tarkkailla kuntoa jatkuvasti siltä osin kuin on mahdollista. Tarvittaessa osia vaihdetaan tai korjataan. Kuitenkin ainakin varavarjon automaattilaukaisimelle on valmistajan määrittämä lyhyempi käyttöikä.

Toiminnaltaan laskuvarjo on mielestäni paljon monimutkaisempi ja siten epävarmempi kuin kiipeilyn normaali varmistuskokonaisuus, vaikka laskuvarjokin on todella turvallinen. Esimerkiksi pienet virheet pakkaamisessa voivat aiheuttaa harmia taivaalla. Pahimmillaan varjo voisi avautua ennenaikaisesti hyppääjän ollessa vielä lentokoneessa, jolloin varjo saattaisi vetää hyppääjän koneen seinän läpi tms kohtalokasta. Varavarjoa tarvitaan tilaston mukaan keskimäärin noin joka tuhannennella hypyllä. Jotkut tuntemani ovat hypänneet yli 4000 kertaa ilman tarvetta. Oma kaverini tarvitsi ensimmäisellä hypyllään ja yksi kertoi käyttäneensä kolmesti noin 60 hypyn urallaan. Hajontaa siis on, tilasto ei kerro kaikkea.

Normaalisti hyppääjään kohdistuvat voimat ovat mukavan pieniä, mutta kuulemma maailmalla on joltain joskus henkikin lähtenyt, kun varjo on avautunut aivan liian nopeasti ja aiheuttanut niin suuren hidastuvuuden. Pahimmillaan siis niihinkin valjaisiin voi isoja voimia kohdistua.

Korkean paikan välineiden valmistaja käyttöikää määritelessään huomioi sen, ettei halua ottaa itselleen mitään turhaa riskiä, vaan pelataan varman päälle, kuten sinänsä pitääkin. Oletus saattaa olla, että yli kymmenen vuoden ikäisissä sitä kulumaakin usein jo on ja että käyttäjät eivät välttämättä itse aina osaa hylätä välineitään hitaasti edenneen kuluman vuoksi, tai sitten on säilytetty auringossa tms, jolloin vuosirajoitus osaltaan auttaa uusimaan kalustoa.

Instagramissa tuli juuri vajaa viikko sitten mielenkiintoinen julkaisu käyttäjältä karstendelap, jossa käsiteltiin hänen naamakirjassa näkemäänsä keskustelua, jossa jossa joku kyseli mielipidettä kiipeilyvaljaidensa kiinnityspisteen (belay loop) turvallisuudesta. Kuvan perusteella se näytti omaan silmään aivan hyväkuntoiselta. Monenlaisia ohjeita oli kuitenkin muut naamakirjan käyttäjät antaneet, mikä ilmentää sitä, jotta erilaisia mielipiteitä on tai ettei ole tietämystä. Tässä linkki blogiinsa: https://www.karstendelap.com/blog/the-belay-loop-a-facebook-discussion

Laskuvarjovälineammattilaiselta olen kuullut, jotta joskus olisi todettu tai ainakin vahvasti arveltu jonkin tussin tai teipin (en muista kummasta oli kyse, tussista kai) heikentäneen selvästi materiaalia. Sen perusteella en itse pidä noita tussi- ja teippikieltoja pelkkänä överinä varmuustoimenpiteenä, vaikka useinmiten vaaraa tuskin onkaan. Jos köyteen tulee väliaikaisesti merkitä jokin kohta (jossa ei köyttä tarvitse minkään laitteen läpi liu’uttaa), teipin sijaan käytän nippusiteitä.

Internetissä olen nähnyt, kuinka jotkut hurjat hyppivät heilurihyppyjä Myllykosken sillalta köydet kiinnitettynä valjaisiin ainoastaan yhdellä alumiinisulkurenkaalla. Jos se jostain syystä pääsisi jäämään poikittain, ei siinä enää kovin montaa sataa kilopondia olisi marginaalia kestävyydessä. Itse käyttäisin vähintään kahta sulkkaria, joista ainakin toinen mallia teräs. Terässulkkarithan eivät sen kalliimpia ole eikä monessa käytössä painosta ole harmia. Petzl OXANia olen monesti ostellut alesta hintaan 8 e/kpl. Peruskiipeilyharrastajan välineistössä taitavat kuitenkin olla harvinaisia.

Olet oikeassa, kyllä se tarkastuksiin liittyy pikemmin kuin historian tuntemiseen. Tarkastuksethan ovat oleellinen osa myös kiipeilyvälineiden turvallisuutta. Suurin ero on siinä, ettei harrastevälineitä tarkasteta systemaattisesti.

Kiinnostava aihe! Ihan hatusta: voi olla, että joitain vaarallisia lajeja voidaan harrastaa vain siksi, että suoritemäärät ovat pieniä. Esimerkiksi jos Alex Honnoldeja olisi sata, heistä osa olisi ehkä jo kuollut. Tai jos suomalaisten trädikiipeilijöiden määrä kymmenkertaistuisi niin että taitotaso pysyisi samana, muuttuisivatko tiastot liian rumiksi? Tämä on vain tällainen irtoajatus. En esimerkiksi tarkoita, etteivätkö vajaa tuhat suomalaista laskuvarjohyppääjää toimisi täysin tilastollisesti pätevällä tavalla 🙂

Karsten on etäisesti internet-tuttu tyyppi. Täytyy sanoa, että en itse tosiaan pidä tuota “Jos epäilyttää, heitä pois” -vastausta kovin hyvänä. Toiseksi, totta kai voi klipata sulkkarin siten kuin köysi pitäisi solmia tai solmia köyden varmistuslenkkiin. Siis kukaan ei tule sakottaaan ja todennäköisesti ei kuolekaan. Mutta miksi ihmeessä tekisi mitään muuta kuin mitä valjaiden käyttöohjeissa sanotaan? Etenkin kun käyttöohjeiden mukainen tapa on niin harvinaisen yleisesti hyväksytty toimintatapa kiipeily-yhteisössä. Puhun nyt tietysti vain kaikista niistä valjaiden käyttöohjeista joita olen nähnyt.

Itsekään en läträä mitään kemikaaleja kriittisiin tekstiiliosiin, ellei niitä ole tarkoitettu siihen käyttöön.

Kyllä, harva tavan kiipeilijä omistaa terässulkkareita. Kiinnostavaa on se, miten helposti omat touhut ja kuluttajaturvallisuuslain alaiset asiat menee meillä sekaisin. Tai vastaavasti konventionaaliset touhut kuten kalliokiipeily ja enemmän tai vähemmän maalaisjärjellä funtsitut jutut kuten siltahypyt. Ei tule mietittyä, kuinka kaukana nuo toisistaan ovat, ja kuinka hyvin riskit todella ovat hallussa. Eihän kalliokiipeilynkään turvallisuusratkaisut ole ollenkaan itsestään selviä. Jos ei tuntisi alaa ja yrittäisi sillä maalaisjärjellä mennä, voisi lopputulos olla melkoinen viritys. Silti me helposti uskotaan että sama järki riittää jonkun kokonaan uuden alueen haltuunottoon.

Tilastomatemaattisesta pohdiskelusta kun tunnut pitävän, niin jatketaan vielä vähän; Useammankin kerran olen kuullut heiton, jotta tilastollisesti matka lentokentälle on vaarallisempi kuin itse laskuvarjohyppy. Itse kuitenkin päädyin siihen, jotta yksi hyppy vastaisi ennenmminkin muutamaa kuukautta liikenteessä. Lähtötietoina oli se, jotta tilastojen mukaan noin joka sadastuhannes hyppy on kohtalokas, suomalaisia on noin viisi ja puoli miljoonaa ja heistä liikenteessä kuolee vuosittain yli kaksisataa, eli vaikkapa joka 28000:s. En tiedä, onko laskelmassa paljoa järkeä, ehkä pitäisi huomioida ikäjakaumat ja liikenteessä käytetty aikakin jotenkin. Joka tapauksessa todella turvallista on. Vaikka ei harrastaisi yhtään mitään vähääkään vaarallista, olisi todennäköisyys kuolla seuraavan vuoden aikana pari prosenttia, jos jakaisi odotettavissa olevat 50 vuotta tasan. Toki tällainen tasajako antaa vielä tässä iässä liian negatiivisen arvon. BASE-hyppiminen sen sijaan on laji, joka tilastojen perusteella on vaarallisuudessaan eri tasolla.

Laskuvarjourheilu on kyllä hyvinkin turvallinen ja turvallisuuskeskeinen laji. 2000-luvulla Suomessa oli lähes kymmenen vuoden putki ilman kuolemia ja hyppyjä on kuitenkin useita kymmeniä tuhansia vuosittain. Kiipeilyn parista en tiedä senkään vertaa vakavia onnettomuuksia. Välineistä johtuvia tuskin yhtään, maailmanlaajuisestikin vain harvoja yksittäistapauksia. Toki en sinänsä seuraa tapahtumia. Köysiseikkailupuistoista muistuu mieleen eurooppalainen tapaus, jossa vaijeriliu’un kiinnikkeen särkyminen joti hukkumiseen.

Kemikaaleihin liittyen yksi kiinnostava aihe olisi välineiden puhdistus. Voiko tavallinen pyykinpesuaine aiheuttaa merkittävää harmia ja jos niin missä määrin. Niitäkin toki on eri tyyppisiä ja eri aineita sisältäviä. Entäs pesulämpötilat. Monesti maksimiksi on mainittu 30 tai enintään 40 astetta. Nyt kuitenkin on kerrottu, jotta viruksen desinfiointia varten voidaan pestä ohjeiden vastaisesti 60 asteessa ilman harmia. Eräs valmistaja on moisen lämpötilan sallinut jo aiemmin, jos on tarve tappaa jotain välineisiin tarttuneita pikku öttiäisiä. Isopropanoliin upotuskin on sallittu. Itse ostin taannoin BEALin pesunestettä, mutten ole ainakaan vielä laajamittaisempiin köysien pesuun ryhtynyt. Likaisimmatkin ovat vain hieman harmaantuneita. Ammattikäytössä näkee välillä ainakin lyhyitä työasemointiköysiä, jotka ovat likaantuneet valkoisesta tumman ruskeiksi.

Sekin on (asiaan perehtymättömälle) mielenkiintoista, missä menee kuluttajaturvallisuuslain alaisuuden raja. Laissa lukee “Tavaran luovuttajalla ja palvelun tarjoajalla ei kuitenkaan tarkoiteta luonnollista henkilöä, joka luovuttaa tavaran tai tarjoaa palvelua siltä osin kuin tavara luovutetaan tai palvelua tarjotaan muussa kuin elinkeinotoiminnassa.” Toisaalla laissa käytetään termiä “toiminnanharjoittaja”, joka on eri sana kuin “palvelun tarjoaja”. Jos siis vaikkapa kiipeilyn harrastaja järjestää polttariporukalle köysilaskeutumisen ilmaiseksi tai kertaluonteisesti maksua vastaan, onko se kuluttajaturvallisuuslain ulkopuoleita toimintaa?

Järjelläkin pääsee pitkälle, mutta itselle uusia juttuja tehdessä helposti jokin seikka jää huomioimatta ja huonolla tuurilla se konkretisoituu jossain vaiheessa. Välttämättä kyse ei ole teknisestä toteutuksesta vaan vaikka siitä, että yksittäinen ihminen saattaa käyttäytyä ennalta odottamattomasti ja eri tavalla kuin ne 49 muuta.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *